Eduskunta hyväksyi tiedustelulakipaketin, jolla annetaan puolustusvoimille ja poliisille yhä laajempia oikeuksia puuttua ihmisten yksityisyyteen esimerkiksi puhelinkuuntelulla ja nettiliikenteen seurannalla. Poliisin tiedusteluoikeudet irrotetaan konkreettisista rikosepäilyistä ja kytketään epämääräiseen “kansalliseen turvallisuuteen”.

Seurasin tiedustelulakien valmistelua tiiviisti ja olin eduskunnan valiokunnissa asiantuntijana digitaalisia perusoikeuksia puolustavan Effin edustajana. Mitä tiedustelulaeista jää loppujen lopuksi käteen?

 

Tarkkaan harkittu laki – kiitos Snowdenin

 

Jos tiedustelulakeja olisi alettu säätää Suomessa kymmenen vuotta sitten, ennen kuin yhdysvaltalaisen tietovuotaja Edward Snowdenin tekemät paljastukset herättivät maailmanlaajuista huomiota, niistä olisi tullut paljon pahempia. Nyt laeissa on otettu huomioon muiden maiden kokemuksia, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja ja valmistelun alkuvaiheissa esitettyä kritiikkiä. Toisaalta Suomessa on tavallaan myös tehty välttämättömyydestä hyve: kun resurssit eivät kuitenkaan riitä massavalvontaan, on helppo sanoa, ettei tässä mitään massavalvontaa ole koskaan haluttukaan.

Tiedustelulakeja muutettiin vielä eduskuntakäsittelyn aikana parempaan suuntaan. Eduskunta rajasi tiedustelukeinojen laajuutta ja nosti hieman niiden käyttökynnystä. Sotilastiedustelulakiin lisättiin esimerkiksi pykälät perus- ja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta ja tarkennettiin, ettei tiedustelutoiminta saa olla ihmisryhmiä syrjivää. Lisäksi kiellettiin selkeästi sellainen kansainvälinen tiedusteluyhteistyö, jossa joku voisi joutua kidutuksen tai muun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun uhriksi.

Lakiin lisättiin “yleisen ja kohdentamattoman tietoliikenteen seurannan” eli massavalvonnan kielto, ja tiukennettiin hieman perusteita, joilla tiedustelutoiminnassa saatua tietoa saadaan luovuttaa poliisille rikostutkintaa varten. Nämä muutokset olivat sellaisia, joita Effikin oli toivonut.

 

Valvonnan toimivuus ja riittävä avoimuus jäävät nähtäväksi

 

Tiedustelukeinojen käyttöä koskevat säännökset ovat väistämättä tulkinnanvaraisia. Sille ei voi mitään. Olennaista on se, toimiiko valvonta, ja pystyvätkö viranomaiset myös osoittamaan tavallisille kansalaisille, että valvonta toimii.

Nykyisellään tuomioistuimet eivät juuri koskaan kyseenalaista poliisin tekemiä pakkokeinohakemuksia. Tiedustelukeinoissakin todellinen valvonta jäänee tiedusteluvalvontavaltuutetun harteille. Olennaista on, tekeekö hän työnsä.

Yritin valiokunnissa ehdottaa, että tiedustelutoiminnan laajudesta pitäisi julkaista yleisluontoisia tilastotietoja. Niissä kerrottaisiin kuinka moneen henkilöön mitäkin tiedustelukeinoa on käytetty, ja kuinka suuria datamääriä tietoliikennetiedustelussa käsitellään. Tällöin voitaisiin julkisessa keskustelussa arvioida, onko tiedustelutoiminta lipsumassa massavalvonnan puolelle. Vastaanotto oli kuitenkin nihkeä, eikä tällaisia säännöksiä sisälly lakiin.

Tiedusteluvalvontavaltuutettu antaa kuitenkin vuosikertomuksen, ja lakiesityksen perusteluissa todetaan, että siinä olisi myös julkinen osuus. Avoimuus on mahdollista, muttei pakollista.

 

Lakeihin jäi huolestuttavia aukkoja

 

Tiedustelulakeihin jäi edelleen huolestuttavia aukkoja. Muiden muassa Effi huomautti niistä useita kertoja, joten niiden voi sanoa olevan tahallisia.

Kansainväliseen yhteistyöhön on jätetty merkittävä porsaanreikä. Suomen viranomaiset voivat kiertää lakia esimerkiksi hankkimalla ulkomailta sellaisia tietoja Suomen kansalaisten viestinnästä, joita niillä ei ole oikeutta hankkia itse. Tiedustelutietojen saamista ulkomailta ja luovuttamista ulkomaille ei ole rajoitettu juuri mitenkään, eikä siihen kohdistu kunnollista valvontaa.

Toinen porsaanreikä on jätetty siihen, että tiedustelutietoja voidaan luovuttaa varsin matalalla kynnyksellä rikostutkintaan (vaikka kynnystä hieman nostettiinkin). Tiedustelutoiminnan oikeutusta on perusteltu sillä, että se on selkeästi erotettu rikostutkinnasta, mutta näin ei käytännössä ole.

Erityisesti suojelupoliisille tulee ongelmallinen kaksoisrooli. Se voi saada “vahingossa” tietoa tavallisista rikoksista tai sellaisten “valmistelusta”, ja luovuttaa niitä poliisikavereille keskusrikospoliisiin. Näin voidaan kiertää tavalliselle poliisitoiminnalle asetettuja rajoituksia.

Kolmas aukko on se, ettei tiedustelun kohteeksi joutuneelle välttämättä tarvitse kertoa siitä jälkikäteen. Näin ei tarvitse tehdä, jos rikostutkintaa ei aloiteta – mikä on todennäköisesti varsin yleistä. Sitä ei myöskään tarvitse kertoa, jos jonkun viestejä on luettu vahingossa. Viranomaisen ei siis tarvitse paljastaa tekemiään virheitä kansalaisille.

 

Riskit turvallisuuskoneiston ylilyönneille kasvavat

 

Suojelupoliisin saamien siviilitiedusteluvaltuuksien tarvetta ei mielestäni missään vaiheessa perusteltu hyvin. Poliisilla on jo nyt niin sanotut rikostiedusteluoikeudet, jotka koskevat rikosten estämistä (eivätkä vain jo tehtyjen rikosten selvittämistä). Minulle ei ole selvinnyt, miksei näiden oikeuksien tarkentaminen riittänyt. Miksi piti luoda kokonaan uusi tiedustelutoiminnan kategoria?

Tiedustelulakien myötä Suomi astuu mukaan kansainväliseen kovaan tiedustelutoimintaan, jossa vaihdetaan tietoja palveluksia vastaan. Joissain länsimaissakin menetelmät ovat olleet täysin villejä. Yhdysvallat ja Britannia harjoittavat todellista massavalvontaa.

Kun tietoa kerätään laajemmin ja tekoäly kehittyy, on täysin mahdollista, että länsimaihinkin aletaan luoda Kiinan kaltaista valvontayhteiskuntaa. Kiinassa pyritään siihen, että oikeasti jokaisen ihmisen jokaista askelta seurataan – ja harha-askelista rangaistaan. Suomessakin turvallisuuskoneiston asema vahvistuu, ja samalla kasvavat myös riskit ylilyönneille.

Noin viimeisen 30 vuoden aikana poliisin oikeuksia on lisätty jatkuvasti, ja tiedustelulakipaketin myötä niitä tuli kasa lisää. Itse odotan, kestääkö lakien voimaantulosta vuottakaan, ennen kuin poliisi alkaa vaatia taas uusia lisävaltuuksia. Voitaisiin ehkä sopia, että seuraavaan kymmeneen vuoteen ei sellaisia myönnetä?

 

***

 

Olen aiemmin kommentoinut tiedustelulainsäädäntöä Ylen verkkosivuilla, A-studiossa, Puheenaihe– ja Ulkopolitist-sivustoilla sekä Effin lausunnoissa.